sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Deep, deep in the rabbit hole.



En usko Jumalaan. Olen eronnut kirkosta ja siten virallisesti uskonnoton. Koen silti olevani hengellinen ihminen. Minulle hengellisyydellä ei ole mitään tekemistä jumalten, henkiolentojen eikä minkään mystisen "toisen todellisuuden" kanssa. Minun hengellisyys on nöyryyttä valtavan kosmoksen edessä, pienuutta ja mitättömyyttä ajan syvässä virrassa. Se on tietoisuutta siitä miten vavisuttavan epätodennäköistä minun ja teidän muiden olemassaolo on. Ja kaikesta tästä näennäisestä merkityksettömyydestä huolimatta olemme ihme, jokainen meistä on ihme. "We are a way for Cosmos to know itself" sanoi suuri sankarini Carl Sagan. Olemme itsestään tietoiseksi tullut maailmankaikkeus, olemme tähtipölyä.





Saganissa yhdistyi harvinaisella tavalla taiteilijan inspiraatio ja kauneudentaju tiedemiehen uteliaisuuteen ja rationaalisuuteen. Hän kuoli vuonna 1996 harmillisen nuorena, 62-vuotiaana, vaikeaan verisairauteen. Rauha hänen muistolleen.

Albert Einstein sanoi että kokemus mystisestä, selittämättömästä on kaikkein tärkein. Se on kaiken todellisen tieteen ja taiteen lähtökohta. Olen kokenut tämän niin messussa Pietarinkirkossa kuin Tarkovskin Stalkerin lopputekstien rullatessa läppärini ruudulla. Taide parhaimmillaan kurottelee niihin ajatuksiin ja tuntemuksiin joita sanoin on vaikea ilmaista.
 
Kun arki painaa päälle ja elämä on toivotonta ja yksitoikkoista pakenen taiteeseen. Marraskuinen katu jota täplittävät kuralätäköt ja koiranpaska tuntuu aivan toisenlaiselta kun Sigur Rósin maalaileva äänimaisema täyttää korvani. Surkean päivän päätteeksi ahdistus helpottaa huomattavasti Pedro Almodóvarin hauskassa ja syvällisessä maailmassa. Ja yksi minun, paatuneen ateistin, rakkauksista on kirkkomusiikki. Etenkin venäläiset ortodoksien mieskuorot. En tiedä juuri mitään taivaallisempaa (pun intended) tämän maan päällä kuin Chesnokovin ja Rachmaninovin monimuotoiset harmoniat ja kuoron uskomattoman matalat bassot, basso profundi. 





Aluksi

Ajatus blogin kirjoittamisesta on kytenyt mielessäni jo pitkään. Kuten tavallista, kynnys ideasta käytäntöön oli korkea. Lainaan tässä suurta ajattelijaa Karvista: "Sisälläni on paljon padottua energiaa. Onneksi pato on vahva."

Kaikesta huolimatta, tässä sitä nyt ollaan. Uunituoreen blogin äärellä. Sitä mistä tulen kirjoittamaan en tiedä tarkalleen itsekään. Todennäköisesti maailmasta, yhteiskunnasta, politiikasta, pienistä arjen havainnoista, ihmisistä, elokuvista, musiikista, tieteestä ja taiteesta. Pienistä ja isoista asioista, antaa kipinöiden lentää vapaasti. Toivottavasti viihdyt seurassani.